Album: Kivenkantaja

Rauniolla

[ASKELMILLA]

[esinaytos]

[MAAILMALLE]

Kuun vielñ varttuessa
kulki kuiskaus pññllñ veen kaukaa.
Aallot levotonna líivñt
vasten sateen pieksemññ rantaa.

Kauan hiljaisia lienneet
salot alla pohjoisen taivaan.
Vain yksinñinen vire tuulen soi.

Keihñs karhunkaatajan
maassa saaliin vierellñ vartoi
vaiti suurta laivaa saapuvaa.

Ei kukaan tiennyt nñhdñ sarastukseen
ja pñivñ laski taas.

Kuulkaa huuto korppien
halki taivaiden,
nñin saapuu tuho jumalten
maailmaamme.

On tullut se aika jolloin auringon pyírñ
veren vuodatuksesta katkeaa.

Liput kauniit liehuen
airut rantakiville astuu.
He miekoin meitñ tervehtivñt,
vapaudesta puhua saavat.

Loimet vieraat yllñnsñ
puiseen ristiin veriveli tarttuu.
Hñn suden mahdin mielii taltuttaa.

Keihñs karhunkaatajan
vastaan kññrmekieltñ nyt nousee
ja iskee lñpi kurjan sydñmen.

Vaan eivñt sankarit enññ nouse raunioille
ja laulumme tuuli vie.

Kuulkaa suru metsien
halki aikojen,
on pyhñt kivet kaadettu
ja kansa voipunut.

Valtaa kuoleman sylistñ
uhmaa terñs vñlkkyen.
Tuoni kñsissñ jumalten,
maine miehen ikuinen.

Jo syttyvñt nuo soihdut, ne ruumiit kñrventñvñt
ja syyttímien sielut tuomitaan.
Kuinka riistñvñt he jumalat nyt viereltñmme,
vaikenevat tuhannet edessñ murhaajan.

Kirveenkuva rinnalla
karhun lailla taistellen,
Ukon voima sydñmessñ
vielñ kaatuu viimeinen.

[RAUNIOILLA]

[loppunaytos]