Album: Kivenkantaja

Unohduksen Lapsi

Katkennut terñ kñdessñni,
verivana rinnallani.
Vain tyhjñ huotra maahan tallattuna
seuraa kun lñhden taas.

On vihollinen kaadettu,
voittamaton voitettu.
Veistettyñ lihaani pelko jñytññ.

Tuo viima hyytñvñ
nimeñni kuljettaa.
Punainen veri piirtññ
merkin maahan routaiseen.

Vuoren rinnettñ
huurre kapuaa.
Kuin hetkeññn odottaen
laelle kotka vain jññ.

Taas vaihtaa tuuli suuntaa,
se vainajia syleilee ja kivet murentaa.

On metsñ autio
ja pilvet paenneet.
Katson henki híyryten
kun kaikki hiljalleen jññtyy.

Vain viima hyytñvñ
nimeñni kuljettaa.
Lopulta tiedñn sen
mitñ tulin tñyttñmññn.

Vuoren rinnettñ
taivas kuristaa.
Pelotta tarkkailee hñn
jonka siivet vielñ kantavat.

Yksin tuulta vastassa
seisoo orpo taistojen.
Siintññ metsñ keihñiden
rannassa taivaan punaisen.

Se raivo lailla ukkosen
silpoo rivit níyrtyvien.
Sudet talosta kuoleman
suovat henkñyksen viimeisen.

Yksin tuulta vastassa
on lapsi tuon teurastuksen.

Ei vanhus sano sanaakaan,
vain haaskalinnut taivaalla tarinansa tuntevat.

Multaan hautaan kappaleet
raudan vñsymñttímñn.
Matkan lopussa ei jñljelle jññ mitññn.

Vielñ viima hyytñvñ
lauluani kuljettaa.
Merkki routaisessa maassa
aikaan katoaa.

Vuoren rinnettñ
huurre kapuaa.
Kuin hetkeññn odottaen
laelle kotka vain jññ.

Siivet revitty mutta kynnet valmiina
loppunsa kohtaamaan.

Sodan maailmaa
pimeys kuristaa.
Pelotta tarkkailee hñn
jonka silmñt vielñ nñkevñt.